Sinistä kultaa

Niitä on taas metsässä, nimittäin ihania, makeita ja terveellisiä mustikoita. Lasten kanssa metsäretket ovat välillä vähän haasteellisia. Ilman eväitä ei metsään voi lähteä ja ne kaivetaankin esille jo miltei heti metsään päästyämme. Perinteisiltä kitinöiltä kuumuudesta, ötököistä, hämähäkin seiteistä tai jalkojen väsymyksestä ei tälläkään kertaa säästytty. Metsäretki ei olisi myös mitään ilman mustikkakupin kumoon keikahtamista tai kiistaa parhaimmasta mustikkapaikasta.

Perinteinen mustikkapaikka ei kuitenkaan tuottanut pettymystä, vaan ihanan suuret mustikat odottivat poimijoita. Kädet ja suut muuttuivat nopeasti sinisiksi. Mustikkakipon pohjan täyttyminen vähitellen on jännää ja poimijakavereiden täyttyviä pohjia täytyy käydä välillä aina kurkistelemassa ja ihmettelemässä.

Lasten kipittäessä polkua pitkin takaisin mummolaan, jäin yksin metsään. Lasten pulinoiden hiljentyessä oli pakko alkaa hyräilemään ja rallattelemaan. Ihan lähellä on ollut kerran karhun jälkiä, ööö... miltei kolmekymmentä vuotta sitten..., mutta eihän sitä tiedä jos kyseisen karhun jälkeläiset asustelevat vielä samalla alueella.

Mustikoiden kypsyminen tuo haikean syksyisen olon. Kesää ja lomaa on kuitenkin vielä jäljellä, nautitaan siitä!